maanantai 6. marraskuuta 2017

Ylös, ulos ja lenk.. vuorille!

Venäläiset rakensivat Kirgisiaan monenlaista mahtavaa. Olen jo aiemmissa kirjoituksissa paljastanut intohimoni junamatkailuun, etenkin vanhoissa neuvostojunissa. Tietenkin myös Kirgisiassa kulkee juna! Itseasiassa raiteita on vain kaksi - toinen kulkee Balykchyn kaupunkiin Issyk-Kul järven rannalla, ja toinen lähtee pohjoiseen Moskovaan. Olihan tämä testattava! Onneksi Balykchy on jokseenin matkamme varella, joten hyvästeltyämme Tatyanan puoli kuudelta aamulla, suuntasimme juna-asemalle.

Aamuinen katukuva Bishkekissä

Juna-asema on erikoinen. Bishkekistä ei lähde junia edes päivittäin, eikä lippua voi ostaa kuin juuri ennen junan lähtöä. Yritimme päivää ennen mennä ostamaan junalippua, mutta asemalla ei ollut kuin vartija, joka ei päästänyt meitä sisään, ja pyysi tulla uudelleen seuraavana päivänä. Nyt kun viimein pääsimme ostamaan matkaliput, kustansivat ne noin 70 somia per henkilö - eli alle euron. 

Juna vaikutti kaikin puolin samanlaiselta, joihin olin tottunut Ukrainassa ja Venäjällä. Juuri sellaiselta, jota minä rakastan. Se täyttyi paikallisista, jotka olivat matkalla järven rannalle pakoon Bishkekin hellettä (joka sillä hetkellä ei ollut onneksi kovin paahtava). Perheitä puhallettavine vesileluineen ja auringonvarjoineen. Meidän vaunuumme (tässä junassa on vain kolmannen luokan avovaunuja, eli 'platzkart') tuli meidän lisäksemme Turan ja Zamir, paikalliset pojat matkalla viikonlopuksi kotiinsa Tokmokkiin matkan varrella. Juna lipui majesteettisen hitaasti läpi erilaisten vuorien - vihreiden ja lumihuippuisten, kivisten, keltaisten ja kumpuilevien, punaisten ja hiekkaisten. En ole eläessäni katsellut vastaavia maisemia junan ikkunasta. Asemilla naisia nousi junaan myymään tuotteitaan, eli piroshkoja ja samsyjä. Näistä ensimmäinen on rasvassa paistettu, perunantäyteinen taikinanyytti, kun taas samsy on voitaikinaan leivottu jauhelihalla ja ehkäpä juustolla ja sipulilla täytetty pasteija. Sorina, joka on kivenkova kasvissyöjä, yritti tiedustella, onko samsyssä lihaa venäjäksi, jolloin nainen vakuutteli "on juustoa!". Haukattuaan palasen oli todettava, että lihaahan siellä oli. Nainen luuli, että Sorina halusi varmistaa, että siellä on myös juustoa, mutta hänestä oli uskomatonta, että joku ei haluaisi lihaa samsyn sisälle. Tästä syntyi hänen koko matkansa suurin haaste: selittää päivästä toiseen, miksei hän syö lihaa, ja mitä on olla kasvissyöjä. Tätä hän selosti Zamirille ja Turanille pitkän tovin kapulavenäjällä. 



Ikkunan läpi oli todella haastava kuvata, joten kuvia ei juurikaan ole. 

Balykchyssä meitä jo kiskottiin ikään kuin Guatemalassa Karakoliin vievään marsubussiin. Suunta oli oikea ja hintakin vaikutti kohtuulliselta, joten matkaan vain! Matkalla kuski ja asiakkaat joutuivat liki tappeluun, sillä vaikka kyseessä oli ilmeisesti 'express-bussi', pysähtyi kuski joka kadunkulmassa ottamaan matkustajia, jolloin auto oli niin täynnä, ettei sinne olisi kissaa mahtunut. Tunsimme olevamme komedia-showssa ihmisten karjuen toisilleen, meidän ymmärtämättä mitään, sillä he puhuivat pääasiassa kirgiisian kieltä. Me lähinnä yritimme pidätellä nauruamme. 

Matkustettuamme yhteensä noin kahdeksan tuntia saavuimme Karakoliin, jota mainostetaan Kirgisian hiomattomana timanttina. Mitä kaupunkiin tulee, sanoisin, että aika paljon sitä saa vielä hioa ennen kuin sitä voi timantiksi kutsua. Olimme taas tilanteessa, jossa emme tienneet, mitä haluamme tehdä - lähteäkkö heti jonnekkin pikkukylään vuorille, yöpyäkkö siellä jossain ja aamulla miettiä mitä tehdä..? Koska marsu- ja taksikuskit yrittivät aggressiivisesti tuputtaa meitä menemään vähän joka paikkaan, eikä meillä ollut tietoa mistään, suuntasimme keskustaan syömään. Maha täynnä on parempi tehdä päätöksiä. Löydettyämme viimein ravintolan, joutui Sorina neuvostoasiakaspalvelun uhriksi. Minä osoitin ruokalistasta satunnaisia nimiä ja tuopin kaljaa, kun Sorina yritti tiedustella kasvisruokavaihtoehdoista. Tarjoilija kylmästi ilmoitti, että "ei ole" - ja osaamatta sanaakaan englantia, hän ei edes yrittänyt tehdä minkäänlaista kompromissia. Minun eteeni sen sijaan tuotiin lautasentäydeltä maistuvia liharuokia. Sorina söi vihaisena leipää. 

Koska ilmassa oli selvästi pettymystä ja kitkaa, oli parempi löytää yöpaikka Karakolista. Löysimmekin mukavan telttapaikan nuoren matkaoppaan eli Boriksen puutarhasta, jossa haittana oli ainoastaan ylivilkas pikkupoika, sekä turhan utelias koiranpentu (joka varasti tavaroitamme). Makoisampia unia en ollut saanut aikoihin.




Aamulla oli sellainen kutina, että jonnekin piti lähteä seikkailemaan, onhan tässä kokonainen päivä levätty junan ja marsubussin kyydissä. Jalat olivat kuitenkin niin jumissa vuorelta laskeutumisesta raskaalla lastilla, että kävelimme niinkuin olisi p*ska housuissa. Boris neuvoi meille helpon reitin syvämmälle vuoristoon Altyn Arashaniin, jossa tämän äiti asuu. Ei se vaatinut kuin noin 15 kilometriä kävelyä ei-kovin-jyrkkää reittiä pitkin. Tie oli sen verran huonokuntoinen, ettei sitä viitsisi ajaa kuin vanhalla Nivalla tai venäläisen armeijan pakettiautolla, jossa ei haittaa, jos tulee vähän kiveä pohjasta läpi. Joka kerta kun asetuimme istumaan, alkoi satamaan. Kun pääsimme liikkeelle, alkoi aurinko taas paistamaan. Lopulta ei oikeastaan muuta kuin satanut. Se ei kuitenkaan juuri haitannut - olimme saapuneet taianomaiseen laaksoon lumihuippuisten vuorten välissä, joka oli täynnä valkoisia jurttia ja hevosia.








Boris oli opastanut meille, että hänen äitinsä Julia asuu heti ensimmäisessä talossa oikealla. Liian vaikeaa talon löytäminen ei olisi ollut missään tapauksessa, sillä laaksossa on vain kymmenkunta taloa. Rankan sateen saattelemana koputimme Julian oveen: "Oletko Julia, Boriksen äiti?". "Tulkaahan sisään sieltä sateesta, laitan teetä tulemaan". Pienessä tuvassa tutustuimme myös kahteen paikalliseen, sekä kazakhstanilaiseen mieheen, joka oli vieraana. He valmistivat huomista varten shashlikki- eli varraslihaa, sekä lehteen käärittyjä lihanyyttejä. Vodkaa tarjottiin nopeasti - olimmehan taivaltaneet monta tuntia sateessa ja kylmässä.



Onneksi Altyn Arashanista löytyy myös kuumia lähteitä, jotka niinikään lämmittävät kohmeisen kehon. Epämääräisen kivitalon sisällä oli kuin olikin rapistunut pieni betoninen allas, jossa oli erittäin kuumaa vettä, joka ilmeisesti johdetaan jostain maan sisästä. Siinä tilanteessa se tuntui kuitenkin viiden tähden kylpylältä, ja lilluimmekin vedessä pitkän tovin lepuuttamassa kipeitä lihaksia. Koska tupa oli täynnä, nukuimme taas kerran teltassa pihalla, joka oli tähänastisista öistämme ehdottomasti kylmin. Seuraavan päivän tavoite oli selvä: ylös päin!




Tiedätkö sen tunteen, kun et halua poistua peittojen alta, sillä siellä on lämmintä ja viihtyisää? Sama olo oli meillä herätyskellon soidessa puoli kuudelta aamulla, kun oli vielä hämärää ja lämpötila nollassa. Ei auttanut kuin vääntäytyä ulos teltasta (jossa oli edes pari astetta lämpimämpää), ja lähteä taivaltamaan kohti auringonnousua. Jalat olivat onneksi suhteellisen palautuneet viime vaellusreissulta. Noin tunnin nousun jälkeeen saavutimme auringon ensisäteet ja keittilimme Elovena- puuria aamupalaksi. Minulla ei ole sanavarastoa kuveilemaan eeppisiä maisemia, jossa kirgiisit paimensivat lampaitaan hevosen selässä vihressä "Jailoo":ssa eli ylämaalaaksossa, jossa heillä oli siellä täällä yksinkertaisia jurttiaan ja telttojaan. Taustalla siintivät lumihuippuiset vuoret. Ehkä kuvista on jotain apua!

Aamupuuro. Kylmä oli!

Auringon noustua kelpasi paistatella. 





Kavuttuamme nelisen tuntia alkoi taival muuttumaan raskaammaksi ylittäessämme 3500 metrin rajapyykin, reitin muuttuen yhä jyrkemmäksi. Minulla ei ollut mukana karttaa eikä navigaattoria, mutta polku oli onneksi suhteellisen hyvin porautunut maastoon, jolloin sitä oli helppo seurata. Viimeiset 200 metriä olivat äärettämän jyrkkää sorarinnettä, jossa jokaisella askeleella tuntui valuvansa kaksi taaksepäin. Tällaisilla reissuilla sitä aina pohtii, että minkä takia ihmisen pitää ryhtyä tällaiseen, mutta ylhäällä pällistellessä ympärillä kohoavia jopa 6000 metrisiä vuoria ei siitä ole epäilystäkään. Ehkäpä kuvat vievät tunnelmiin hieman paremmin.







Olimme taivaltaneet kuutisen tuntia ylös pitäen vain lyhyitä taukoja, ja kerenneet viettää huipulla kymmenisen minuuttia, kun yllättäen taivas peittyi pilviin ja alkoi tuulemaan voimakkaasti. Kaikki tapahtui niin nopeasti, että olin juuri saanut trangiani tulille ja valmistamassa lounasta, kun noin kymmenessä sekunnissa tuuli tempaisi trangiani nurin, tunsin itsekin lentäväni huipulta alas, ja lunta alkoi pyryttämään. Ukkonen paukkui voimakkaasti. En siinä kerennyt kuin huutaa Sorinalle (tuuli oli niin kova, että hädin tuskin kuulimme edes toisiamme), että lähdetään alas täältä ja nopeasti! Taisi tuuli viedä jotain ruokapusseja mennessään, ja poltin käteni pakatessa tulikuumaa trangiaa, mutta sain pakattua kamani noin kolmessa kymmenessä sekunnissa, lähtien valumaan huipulta alamäkeen. Alhaalla tuuli rauhoittui välittömästi - ainoastaan huipulla olimme välittömässä vaarassa. Se oli ehkä hetkellisesti pelottavimpia kokemuksia, joita olen kokenut ollessani vuoristossa - olen harvoin ollut näin korkealla, enkä ollut ennen kokenut sellaista tuulta, enkä tiennyt miten se voisi käyttäytyä. Se ukkosenpauke, tuuli ja korkeimmat vuoret, mitä olen eläessäni nähnyt, oli jotain, joka sai hiljaisena kunnioittamaan luontoa.




Palattuamme takaisin Altyn Arashaniin (noin neljässä tunnissa), olivat shashlikit jo tulilla. Venäläinen räppi soi Jannan ja tämän kazakhstanilaisen ystävän valmistaessa päivällistä grillissä, banjan (joka itseasiassa ei poikkea juurikaan suomalaisesta saunasta) lämmetessä. Julia, talon omistaja (jo tapaamamme Boriksen äiti), on lähtöisin Ukrainasta, mutta asunut Kirgisiassa jo kymmeniä vuosia. Banja on iskostunut kirgisialaiseksi perinteeksi, kuten moni muukin venäläinen tapa. Pieni sauna oli itse rakennettu (kiuasta myöten), siellä oli kaksi kerrosta lauteita, ja kuumavesisäiliö. Kiville heitettiin vettä aivan kuten Suomessakin. Ainoa ero on, että kivet ovat kiukaan sisällä, ja vettä heitetään sinne kolosta. Löylyt ovat ihan makoisat! Nytpä olen kokeillut saunaa monessa maassa Kirgisiasta Guatemalaan! Illalla letitettiin hiuksia ja kerrottiin salaisuuksia naisten kesken. Koska emme tienneet, minne haluamme mennä seuraavaksi, kertoi Julia hänen ystävästään Vitalista, jolla on talo Kajy-Say:ssa. Pitää vain kävellä 15 kilometriä pois Altyn Arashanista tielle, josta marsutaksi vie perille. Sitten ei muuta kuin taksi alle ja pyytää viemään Kaplinskin talolle.

Kaplinskin talolle siis tiemme vie. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti