lauantai 7. lokakuuta 2017

Mystinen talo numero yksi ja pako vuorille

Tätä lukiessa on selvää, että palasin kotiin elossa ja täysin vahingoittumattomana, joten kaikki kommellukset voi lukea henkeä pidättelemättä. Muuta en paljasta!

Yhdeksäs elokuuta ilmoitin lähtöselvityksessä määränpääkseni Bishkekin. "Anteeksi mikä?".  Bishkek.  Selailtuaan hetken tietokonetta nainen kysyi hieman nolona: "missä maassa se on?". "Kirgisiassa", vastasin. Hän soitti puhelun, selittäen tanskaksi "niin siis he ovat menossa Bishkekiin.. mikä se maa olikaan? Niin siis Kirgisia.. miten se kirjoitetaan? K-Y-R-G-Y-Z-S-T-A-N. Selvä". Jos edes lentokenttätyöntekijät eivät ole kuulleet maasta, sen täytyy olla melko tuntematon kohde.



Istuin ystäväni Sorinan kanssa lentokoneessa matkalla Istanbuliin vieressämme istuvan lebanonilaisen miehen tehdessä liian läheistä tuttavuutta meidän kanssamme. Lento oli tunnin myöhässä, jolloin yhden tunnin ja 15 minuutin vaihtoaika Istanbulissa sai jo ensimmäiset perhoset lentämään vatsassa: tähänkö tämä matka jo tyssäsi ensimmäisenä matkapäivänä? Ikäänkuin Amazing Race- ohjelmassa kiisimme läpi meille tuntemattoman lentokentän pyydellen anteeksi etuilessamme passintarkastuksessa sekä turvatarkastuksessa. Saavuttuamme lopulta terminaaliin heittäytyi Sorina dramaattisesti selälleen lentokentän lattialle: "En pysty enää!". Lento oli 15 minuuttia myöhässä, jolloin kerkesin juuri ja juuri ostaa eltaantuneen sämpylän ennen koneen kiirehtimistä. Tarkkailin uteliaana kanssamatkustajia, sillä he olivat melkeimpä ensimmäisiä kirgiisejä, joita olin eläessäni tietoisesti tavannut. Tämä oli ensikosketukseni Kirgisiaan.




Matkalukemiseeni oli tarttunut journalismin helmiä villistä Kirgisiasta otsikolla "Rauhaton laakso: Vallankumous, murha ja juonittelu Keski-Aasian sydämmessä". Tarinat korruptiosta ja veriteoista vaikuttivat sijoittuvan jonnekkin hamaan historiaan, mutta itseasiassa ne on poimittu suoraan 2000- luvulta. Minne olen oikein matkalla? Neljältä aamulla laskeuduimme pimeyteen. Karu lentokenttä kielsi lahjomasta virkamiehiä, joten ostettuamme Sorinalle viisumin olimme laillisesti Kirgisiassa. "Spasiba". Aika palata muistelemaan miten sitä venäjää puhuttiinkaan.


Marshrutka, minibussi eli 'marsu' kuljetti meidät auringon noustua lentokentältä itse pääkaupunkiin Bishkekkiin vaivattomasti. Ensinäkemältä Bishkek vaikuttaa vanhalta neuvostokaupungilta, eikä se eroa juurikaan esimerkiksi näkemistäni kaupungeista Venäjällä tai Itä-Ukrainassa. Nurmelle ei saa istua ja betonia on paljon joka paikassa. Makoilimme pitkällä penkillä ihmisten tuijottaen meitä hämmentyneinä. Kirgisian eeppisen sankarin eli Manaksen patsaita on viljelty joka puolelle. Minulla on aina tapana ostaa kaikkea ruokaa, jota en tunnista, joten pian käteeni osui lasillinen ruskehtavaa litkua. Sen maku muistutti sellaista lientä, joka syntyy kun sekoittaa summanmutikassa suolaa, mausteita ja jauhoja veteen. Heitin sen pikimmiten ojaan. Myöhemmin selvisi, että tämä juoma on nimeltään 'maksym shoro'. Paikalliset pitävät siitä kovasti.




Alustava suunnitelma oli löytää Couchsurfing- majoittajamme Stalbek, ja mennä tämän kämpälle nukkumaan pois matkaväsymystä. Lämpötila alkoi uhkaavasti nousemaan yli kolmen kymmenen jo aamusta, eikä betoninen Bishkek tarjonnut armoa. Stalbek ilmoitti meille jonkinlaisen osoitteen tämän veljen asunnolle, jonne voisimme mennä kunnes hänellä on aikaa. Veli ei kuitenkaan puhu englantia, eikä meillä ollut tämän puhelinnumeroa. Tästä alkoivat päivän seikkailut.




Ihmettelimme aikamme osoitetta, sillä sen nimistä tietä ei tunnu olevan olemassakaan. Hetken ihmeteltyämme selvisi, että kaikki kadunnimet on vaihdettu venäläisistä paikallisiksi, mutta kaikki kutsuvat niitä edelleen vanhoilla venäläisillä nimillä. Saatuamme selville kadun oikean nimen, emme edelleenkään täysin ymmärtäneet miten sitä pitäisi tulkita. Kahvilan asikas, kutsuttakoon nimellä "Bishkekin Sheikki", onneksi riensi apuun, ja yritti tulkita osoitetta meille. Ennen kuin huomasimmekaan, olimme taksissa Sheikin kanssa, joka yritti yhdessä taksikuskin kanssa löytää "taloa numero yksi".

Sheikki kertoi meille Kirgisiasta. "Juomme paljon hevosen maitoa, siksi täällä syntyy paljon vauvoja. Mutta täällä on ongelma. Putin! Kukaan ei tiedä teiden nimiä tai talojen numeroita. Mamma mia!". Tarinointi jatkui yhtä sekavana saavuttuamme paikkaan, jonka taksikuski ja Sheikki tulkitsivat lähimmäksi oikeaa. Kyseltyämme paikallisilta "missä on talo numero yksi?" ilman tuloksia, päätimme seurata navigaattoria pari kilometria toiseen paikkaan, jonka navigaattori ilmoitti oikeaksi. Kysely jatkui talosta toiseen: "missä on talo numero yksi?". Tunnin ajan kuljimme betonilähiössä talosta toiseen ihmetellen, mikä tätä maata vaivaa. Jokainen katsoi osoitetta ja lähetti meidät eri paikkaan, jossa taas todettiin, ettei se ole täällä, kunnes meidät taas lähetettiin toiseen paikkaan.  Lopulta Sheikki, ja muutama muu kadunkulkija, soittivat Stalbekille, joka yritti auttaa meitä puhelimitse. Selvittelyn tuloksena palasimme paikkaan muutaman kilometrin päässä, missä olimme noin tunti aiemmin. Koska oli selvää, että kukaan siellä ei tiennyt missä talo on, oli veljen tultava noutamaan meidät. Tämä episodi antoi meille ensikatsauksen Kirgisian epäorganisoituneisuuten, joka heijastui myös ihmisistä, joista meidän erikoinen talonmetsästys ei vaikuttanut lainkaan erikoiselta - aivan kuin se olisi jotain jokapäiväistä. 

Stalbekin veli ei puhunut sanaakaan englantia, eikä vaikuttanut kovin kiinnostuneelta vastaanottamaan meitä asunnolleen, jossa ei ollut juurikaan huonekaluja. Ikäväksemme myös Sheikki astui tupaan, ja käyttäytyi ikään kuin omistaisi asunnon, tarjoillen juomia ja laittaen kylpyveden lämpeämään. Tämä ei vaikuttanut lainkaan erikoiselta Stalbekin veljestä. Yritimme sanoa Sheikille, että tämän täytyy lähteä nyt, kiittäen avusta, ja yrittäen selittää Stalbekin veljelle (jonka nimeä en edes tiennyt), että tämä mies vain avusti meitä, ja voisiko hän pyytää tätä poistumaan, mutta kielimuurin vuoksi en ollut varma, menikö viesti perille. Lopulta molemmat tupakoivat keittiössä, ja päätimme luovuttaa, ottaen tirsat olohuoneen sohvalla. Ottaen huomioon kaikki erikoisuus jonka olimme kohdanneet päivän aikana, ajattelimme, että ehkä on normaalia, että muukalainen tulee asuntoon ja on siellä kuin kotonaan. Stalbekin lähettäessä minulle viestin, että miksi meitä on kolme eikä kaksi kuten sovimme, aloin haistamaan jotain erikoista tilanteessa. Stalbekin veli oli mennyt nukkumaan huoneeseensa, Sheikin tupakoidessa yksin keittiössä.

Meillä ei ollut kuin yksi vaihtoehto: Pako. Poistuimme pikimmiten asunnosta, pyytäen Sheikkiä poistumaan meidän kanssamme. Myöhemmin selitimme hänelle, että nyt meidän tiemme erkanevat - kiitos avusta. Marshrutka numero 200 kuljetti meidät pois Talosta Numero Yksi, joka oli tuottanut jo riittävästi seikkailua ensimmmäiselle päivälle. Nappasimme toisen Marsun, joka kuljetti meidät kaupungin laidalle Kashka-Suu- nimiseen kylään, sillä emme kerta kaikkiaan jaksaneet etsiä majoitusta Bishkekissä, sillä siellä missään ei vaikuttanut olevan päätä eikä häntää. Kaiken lisäksi lämpöasteita oli liki 40, tehden rinkan kanssa kulkemisesta yhtä tuskaa. Teltassa nukkuminen ylemmällä vuoristossa oli ainoa vaihtoehto väsyneille aivosoluillemme. Saavuttuamme kylän laidalle halusimme liftata syvemmälle vuoristoon, kauemmaksi asutuksesta, ja saimmekin kyydin hyvin pian. Meidät nappasi kyytiin hyvin kalliiseen autoon erinomaista englantia puhuva kirgiisi. Samalla kyytiin hyppäsi paikallinen nuori poika, joka etsiskeli jurttaa. Taas ajettiin edestakaisin yrittäen löytää hänen perheensä jurttaa jostain tien varrelta. Kun lopulta päädyimme luonnon helmaan, asutuksen loputtua, voimme huokaista helpotuksesta: Ei yhtään paikallista yrittäen auttaa meitä tavalla, joka vain pahentaa tilannetta. 




Olosuhteisiin nähden kaikki oli hyvin. Emme olleet nukkuneet 40 tuntiin, epähuomiossa emme ostaneet ruokaa, meillä oli vettä vain litran verran, paimenkoira hyökkäsi leiriimme meidän täytyen paeta teltan suojaan (koiran jättäen meidät rauhaan). Käytimme melkein kaikki vetemme yrittäen keittää vuosi sitten vanhentunutta slovakialaista goulash- pussikeittoa, jonka lopulta jouduimme heittää menemään. Oloni oli niin sekava, että tunsin olevani humalassa (vaikken takuulla toistaiseksi ollut juonut yhtään vodkaa!). Teltan vetoketju meni rikki ja alkoi satamaan.





Näissä tilanteissa on parempi vain nukahtaa. Kaikki, mitä tapahtui yhden päivän aikana, oli aivan liikaa väsyneiden, janoisten ja nälkäisten aivosolujen käsiteltäväksi. Ehkä seuraavana päivänä kaikki näyttäisi erilaiselta!

Tällä kertaa tehtiin myös vähän videoblogia, josta hyvin amatöörimäinen ensimmäisen päivän versio löytyy Youtubesta tästä osoitteesta: https://youtu.be/-LrS3wwk748 (englanniksi)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti