sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Suunnittelematon patikkaretki Ala Archan vuoristoon

Otetaan lähtökohtana, että olimme juuri olleet valveilla 40 tuntia, matkustaneet päättömästi läpi Bishkekin, ja päätyneet nukkumaan telttaan jonnekkin kukkulalle kaupungin ulkopuolelle. Meillä ei ollut juurikaan ruokaa, eikä vettä pisaraakaan. Aamulla kuitenkin kaikki näytti hyvältä. Aurinko paistoi lämpimästi ja pilvet olivat karanneet jonnekkin korkeammalle vuoristoon. Pakattuamme telttamme ja juotuamme janoisina vettä läheisestä purosta, olimme valmiita tekemään alustavan suunnitelman päivälle. Se kuului kutakuinkin näin: Patikoimme 10 kilometriä kartassa näkyvään hotelliin, josta varmasti löytyy myös ravintola, jossa meille voidaan tarjoilla aamupalaa, liftaamme takaisin Bishkekiin, ostamme SIM- kortin, etsimme jonkun järkevän majapaikan, syömme ravintolassa ja juomme cocktaileja kattobaarissa. 

Ainakin ravintolaan asti kaikki meni kuten suunnitelman piti - itseasiassa vielä paremmin, sillä heti tielle päästyämme tarjottiin meille kyyti perille asti. Hotellissa ei osattu sanaakaan englantia, mutta onnistuimme tilaamaan venäjäksi munakasta, leipää ja teetä - istuutuen samaan pöytään kroatialais-bosnialaisen pariskunnan kanssa, jotka olivat matkalla moottoripyörällä. Pian heittivät he ilmaan loistavan ehdotuksen - miksemme lähtisi vaeltamaan heidän kanssaan 4500 metriä korkealle huipulle, jonne pääsemme kahdessa päivässä? Ei kovin monessa paikassa pääse lumihuippuiselle vuorelle niin helposti! Tuumailtuamme hetken tilannettamme - meillä ei ollut ruokaa eikä paikallista valuuttaa - päätimme tarttua ehdotukseen. Ehkäpä toinen goulash- pussimme ei ole yhtä pilaantunut, ja minulla sattui olemaan Suomesta jämänä pari pikapuuroa ja pussikeittoa. Ehkä ylhäällä tarjoillaan jotain ruokaa! Koska hotelli maksutti kolmisen euroa per päivä tavaroiden varastoimisesta (ja meillä oli yhteensä kolme euroa), oli minun otettava mukaani koko 15 kilon varustus, johon kuului minun charangoni ja paljon tavaraa, joita en takuulla tarvitse vuoristossa. Kukaan meistä ei tiennyt tarkalleen, miten pitkä matka on, tai miten vaikea se on - kaikki oli kuulopuhetta. En ole ikinä lähtenyt vaeltamaan näin suunnittelematta, ja se kiehtoi minua.




Ensimmäiset pari tuntia menivät mukavasti - reitti oli jyrkkä, muttei kovin hankala. Noustuamme noin 500 metriä alkoivat kuitenkin hankaluudet - vettä alkoi sataa voimakkaasti ja kaikki hautautui sumuverhon alle, tuulen yltyessä voimakkaaksi. Reitti muuttui hyvin jyrkäksi ja kivikkoiseksi - paikoittain oli käytettävä köysiä apuna nousuun. Sade ja liukkaat kivet eivät tehneet siitä yhtään helpompaa. Raskas rinkka tuntui hetki hetkeltä raskaammalta, myös senkin vuoksi, että aloimme olla 3000 metrin korkeudessa. Juuri sillä hetkellä, kun aloin ensimmäistä kertaa harkitsemaan, oliko tämä retki täysin järkevä (olin märkä päästä varpaisiin ja jalat ei meinanneet enää kantaa ylemmäksi), saavuimme base campille. Kysellessämme jotain paikkaa, mistä olisi mahdollista saada ruokaa, emme voineet tuntea itseämme tyhmemmiksi venäläisten ihmetellessä "miten nämä kaksi tyttöä, jotka  laskeutuivat eilen Bishkekiin, ovat tänään täällä vuorikiipeily base campissa ilman ruokaa ja varusteita?".







Eihän siellä tietenkään mitään ruokaa ollut. Guolash oli tietenkin pilaantunut, kuten arvata saattoi.  Pian sade muuttui lumeksi, joka tuntui uskomattomalta, sillä eilen Bishkekissä oli vielä 40 astetta lämmintä. Onneksi kirgiiseiltä herui hieman vodkaa ja ruuantähteitä, ja sain ostettua viimeisillä rahoillani kaksi kananmunaa kolmela eurolla, joka oli pitkän neuvottelun tulos, sillä periaatteessa ruoka oli vain järjestetyille seurueille. Illan tullessa pihalla alkoi olla pakkasta, lumisateen tihentyen, joten päätimme maksaa dollareilla katon päämme päälle yksinkertaisesta autiotuvasta - seitsemän euroa yö, jolla saisi jopa hotellihuoneen kaupungista. Minun telttaani ei ole kuitenkaan optimoitu nähiin olosuhteisiin. Illalla samassa huoneesa yöpyvä kirgiisi sai neuvoteltua venäläisiltä vuorikiipeilijöitltä kitaran (kuka ihme on kantanut sen vuorelle?), ja pian pöydältä löytyi pari pulloa vodkaa, venäläisten laulujen raikuen autiotuvassa. Emme totisesti aamulla osanneet olettaa, että tänä iltana olisimme korkealla vuoristossa nauttimassa vodkaa kivenkovien venäläisten vuorikiipeilijöiden seurassa.




Yöllä meihin iski lievä vuoristotauti. Pääni tuntui siltä, että se räjähtää (joka ei johtunut vodkasta - vaikkei se välttämättä auttanutkaan tilannetta). Lisäksi tunsin kuumeisia vilunväristyksiä. Onneksi nämä oireet katosivat aamuun mennessä, jolloin maa oli ohuen lumivaipan alla, eikä toiveita korkeammalla vuoristoon kiipeämisestä ollut - en ollut totisesti varautunut tällaisiin sääoloihin. Koska meillä ei ollut ruokaa (eikä paikallista valuuttaa), ainoa vaihtoehto oli pakata kamat ja laskeutua alas vuorelta lumesta huolimatta. Pussikeitto antoi meille maktalla puhtia jatkaa alas asti, joka ei onneksi ollut liian suurien ponnistusten edessä - saavutimme hotellin jo kolmessa tunnissa.





Olimme hädin tuskin päässeet alas, kun huomasimme jurtassa juhlat. Meidät kutsuttiin sisään - "olkaa hyvät ja ottakaa kuvia - ja syökää mitä haluatte!". Kauniin koristellun jurtan keskellä oli suuri pöytä pullollaan ruokaa, ihmisten syödessä, ja yhden miehen soittaen musiikkia paikallisella instrumentilla eli komuzilla. Ulkona pauhasi musiikki perheen tanssiessa. Juhlittiin perheen lapsen yksi- vuotis syntymäpäiviä, jossa oli vieraita kolmisen kymmentä. Ohjelmaan kuuluu erilaisia leikkejä, muun muassa juoksukilpailu, jossa kaikki voittivat palkinnon. Myös minä pääsin juoksemaan, ja voitin huivin! On uskomatonta, miten avoimesti he ottivat meidät vastaan - olimmehan vain kävelemässä jurtan ohitse. Vaikka kommunikointimme venäjäksi oli yksinkertaista, saivat he minut ymmärtämään yhä enemmän, miten sydämmellisä ja vieraanvaraisia kirgiisit ovat. Eräs venäläinen ystäväni varoitti minua ennen matkaa: "ihmiset siellä keski-aasiassa eivät ole hyviä. teidän pitää olla varovaisia." Tämä kertoo yhä enemmän siitä, miten muutama ihminen tietystä maasta saattaa mustata koko maan maineen - tämä on etenkin totta (laittomien) maahanmuuttajien kohdalla.





Nopeasti saimme kyydin Bishkekiin, jossa yritimme etsiä hostellin, josta tapaamamme amerikkalainen turisti oli vinkannut. Annoin tälle jätesäkin suojaamaan tämän rinkkaa sateelta, jolloin hän vinkkasi meille hostellista, missä hän yöpyy. Meillä oli kuitenkin jo ennestään huonoja kokemuksia Bishkekistä ja osoitteista. Ihmeeksemme löysimme kadun, jossa luki hostellin nimi, ja tienviitta, joka ohjasi 300 metriä pienelle sivukadulle. Voiko olla, että näin helposti löydämme paikan? Hostellia ei kuitenkaan löytynyt. Kävelimme edestakaisin tietä pitkin, kysellen ihmisiltä hostellista, mutta sitä ei tuntunut olevan. Lopulta selvisi, että se on muuttanut toiseen osoitteeseen päivittämättä osoitetta Googlen karttaan. Ottaen huomioon kaikki mitä sinä päivänä oli tapahtunut - uneton yö vuoristotaudin vaivaamana, fyysinen taakka ilman ruokaa, laskeutuminen vuoristosta raskaan rinkan kanssa - olimme totaalisen puhki, ja sen näki meistä. Samalla hetkellä muuan nainen, joka asui vieresessä talossa, näki turhaantumisemme. Hän kysyi täydellisellä englannilla: "Näen, että olette todella väsyneitä. Voitte yöpyä minun talossani".



Tatyana on venäjänsukuinen englanninopettaja. Hänen vieraanvaraisuutensa ei olisi voinut saapua parempana hetkenä - minulla ei totisesti ollut halua taivaltaa taas kaupungin läpi toiseen osoitteeseen, jossa hostelli ehkä sijaitsee. Pian teevesi oli keittymässä, ja pöytään järjestyi jotain purtavaa. Tatyana valmisti meille vierashuoneen ja sijasi pedin. Suihkusta (joka olisi meidän ensimmäinen Kirgisiassa) tuli kuumaa vettä. Tutustuttumme uskalsin kysyä hieman arkaluontoisemmista aiheista, kuten siitä, minkälaista oli asua Bishkekissä tulppaanivallankumousten aikana (2005 ja 2010). Lukiessani aiemmin raportteja vallankumouksesta, ne tuntuivat minusta enemmänkin kuin kirjoihin kirjoitetuilta tarinoilta. Yhtäkkiä ne heräsivät eloon Tatyanan suusta, tämän kertoessa siitä pelosta joka hänet valtasi, kun hän kuuli kaduilta joka puolelta ammuntaa, eikä hänen tyttärensä, joka oli koulussa, vastannut puhelimeen.  Presidentin vaihtuminen johti joka kerta väistämättä väkivaltaan. Tänä vuonna on taas presidentinvaalit, jotka kirgiisit ottavat kuitenkin vastaan rauhallisin mielin - tällä kertaa presidentti saadaan vaihdettua ilman veristä vallankumousta.

Tatyana muutti Kirgisiaan nuorena, eikä silloin ajateltu, että se olisi eri maa - se oli Venäjän osavaltio. Kirgisian itsenäistyttyä on Venäjän vaikutus pikkuhiljaa vähentynyt, etenkin johdon ollen pitkälti paikallisten käsissä. Monet venäläiset myös muuttivat pois, vaikka puolisen miljoonaa myös jäi sinne, mukaanlukien Tatyanan. Silti, venäjänsukuisten ei tarvitse oppia kirgisian kieltä, ja kaikki Bishkekissä (ja melkein koko Kirgisiassa) puhuvat venäjää sujuvasti - jopa toisena äidinkielenään. Itseasiassa Venäjä nähdään jopa suurena ihanteenkohteena - rakensivathan he maahan tieverkoston, sairaalat ja oppilaitokset, joita ei ennen juurikaan tunnettu. Huhupuheiden mukaan kerrottiin aiemmin nuorille kirgiiseille, että koko maailma puhuu venäjää! Liekö tämä täysin totta - en tiedä. En ihmettelisi. 

Miten mahtavalta tuntuikaan nukkua sängyssä. 

lauantai 7. lokakuuta 2017

Mystinen talo numero yksi ja pako vuorille

Tätä lukiessa on selvää, että palasin kotiin elossa ja täysin vahingoittumattomana, joten kaikki kommellukset voi lukea henkeä pidättelemättä. Muuta en paljasta!

Yhdeksäs elokuuta ilmoitin lähtöselvityksessä määränpääkseni Bishkekin. "Anteeksi mikä?".  Bishkek.  Selailtuaan hetken tietokonetta nainen kysyi hieman nolona: "missä maassa se on?". "Kirgisiassa", vastasin. Hän soitti puhelun, selittäen tanskaksi "niin siis he ovat menossa Bishkekiin.. mikä se maa olikaan? Niin siis Kirgisia.. miten se kirjoitetaan? K-Y-R-G-Y-Z-S-T-A-N. Selvä". Jos edes lentokenttätyöntekijät eivät ole kuulleet maasta, sen täytyy olla melko tuntematon kohde.



Istuin ystäväni Sorinan kanssa lentokoneessa matkalla Istanbuliin vieressämme istuvan lebanonilaisen miehen tehdessä liian läheistä tuttavuutta meidän kanssamme. Lento oli tunnin myöhässä, jolloin yhden tunnin ja 15 minuutin vaihtoaika Istanbulissa sai jo ensimmäiset perhoset lentämään vatsassa: tähänkö tämä matka jo tyssäsi ensimmäisenä matkapäivänä? Ikäänkuin Amazing Race- ohjelmassa kiisimme läpi meille tuntemattoman lentokentän pyydellen anteeksi etuilessamme passintarkastuksessa sekä turvatarkastuksessa. Saavuttuamme lopulta terminaaliin heittäytyi Sorina dramaattisesti selälleen lentokentän lattialle: "En pysty enää!". Lento oli 15 minuuttia myöhässä, jolloin kerkesin juuri ja juuri ostaa eltaantuneen sämpylän ennen koneen kiirehtimistä. Tarkkailin uteliaana kanssamatkustajia, sillä he olivat melkeimpä ensimmäisiä kirgiisejä, joita olin eläessäni tietoisesti tavannut. Tämä oli ensikosketukseni Kirgisiaan.




Matkalukemiseeni oli tarttunut journalismin helmiä villistä Kirgisiasta otsikolla "Rauhaton laakso: Vallankumous, murha ja juonittelu Keski-Aasian sydämmessä". Tarinat korruptiosta ja veriteoista vaikuttivat sijoittuvan jonnekkin hamaan historiaan, mutta itseasiassa ne on poimittu suoraan 2000- luvulta. Minne olen oikein matkalla? Neljältä aamulla laskeuduimme pimeyteen. Karu lentokenttä kielsi lahjomasta virkamiehiä, joten ostettuamme Sorinalle viisumin olimme laillisesti Kirgisiassa. "Spasiba". Aika palata muistelemaan miten sitä venäjää puhuttiinkaan.


Marshrutka, minibussi eli 'marsu' kuljetti meidät auringon noustua lentokentältä itse pääkaupunkiin Bishkekkiin vaivattomasti. Ensinäkemältä Bishkek vaikuttaa vanhalta neuvostokaupungilta, eikä se eroa juurikaan esimerkiksi näkemistäni kaupungeista Venäjällä tai Itä-Ukrainassa. Nurmelle ei saa istua ja betonia on paljon joka paikassa. Makoilimme pitkällä penkillä ihmisten tuijottaen meitä hämmentyneinä. Kirgisian eeppisen sankarin eli Manaksen patsaita on viljelty joka puolelle. Minulla on aina tapana ostaa kaikkea ruokaa, jota en tunnista, joten pian käteeni osui lasillinen ruskehtavaa litkua. Sen maku muistutti sellaista lientä, joka syntyy kun sekoittaa summanmutikassa suolaa, mausteita ja jauhoja veteen. Heitin sen pikimmiten ojaan. Myöhemmin selvisi, että tämä juoma on nimeltään 'maksym shoro'. Paikalliset pitävät siitä kovasti.




Alustava suunnitelma oli löytää Couchsurfing- majoittajamme Stalbek, ja mennä tämän kämpälle nukkumaan pois matkaväsymystä. Lämpötila alkoi uhkaavasti nousemaan yli kolmen kymmenen jo aamusta, eikä betoninen Bishkek tarjonnut armoa. Stalbek ilmoitti meille jonkinlaisen osoitteen tämän veljen asunnolle, jonne voisimme mennä kunnes hänellä on aikaa. Veli ei kuitenkaan puhu englantia, eikä meillä ollut tämän puhelinnumeroa. Tästä alkoivat päivän seikkailut.




Ihmettelimme aikamme osoitetta, sillä sen nimistä tietä ei tunnu olevan olemassakaan. Hetken ihmeteltyämme selvisi, että kaikki kadunnimet on vaihdettu venäläisistä paikallisiksi, mutta kaikki kutsuvat niitä edelleen vanhoilla venäläisillä nimillä. Saatuamme selville kadun oikean nimen, emme edelleenkään täysin ymmärtäneet miten sitä pitäisi tulkita. Kahvilan asikas, kutsuttakoon nimellä "Bishkekin Sheikki", onneksi riensi apuun, ja yritti tulkita osoitetta meille. Ennen kuin huomasimmekaan, olimme taksissa Sheikin kanssa, joka yritti yhdessä taksikuskin kanssa löytää "taloa numero yksi".

Sheikki kertoi meille Kirgisiasta. "Juomme paljon hevosen maitoa, siksi täällä syntyy paljon vauvoja. Mutta täällä on ongelma. Putin! Kukaan ei tiedä teiden nimiä tai talojen numeroita. Mamma mia!". Tarinointi jatkui yhtä sekavana saavuttuamme paikkaan, jonka taksikuski ja Sheikki tulkitsivat lähimmäksi oikeaa. Kyseltyämme paikallisilta "missä on talo numero yksi?" ilman tuloksia, päätimme seurata navigaattoria pari kilometria toiseen paikkaan, jonka navigaattori ilmoitti oikeaksi. Kysely jatkui talosta toiseen: "missä on talo numero yksi?". Tunnin ajan kuljimme betonilähiössä talosta toiseen ihmetellen, mikä tätä maata vaivaa. Jokainen katsoi osoitetta ja lähetti meidät eri paikkaan, jossa taas todettiin, ettei se ole täällä, kunnes meidät taas lähetettiin toiseen paikkaan.  Lopulta Sheikki, ja muutama muu kadunkulkija, soittivat Stalbekille, joka yritti auttaa meitä puhelimitse. Selvittelyn tuloksena palasimme paikkaan muutaman kilometrin päässä, missä olimme noin tunti aiemmin. Koska oli selvää, että kukaan siellä ei tiennyt missä talo on, oli veljen tultava noutamaan meidät. Tämä episodi antoi meille ensikatsauksen Kirgisian epäorganisoituneisuuten, joka heijastui myös ihmisistä, joista meidän erikoinen talonmetsästys ei vaikuttanut lainkaan erikoiselta - aivan kuin se olisi jotain jokapäiväistä. 

Stalbekin veli ei puhunut sanaakaan englantia, eikä vaikuttanut kovin kiinnostuneelta vastaanottamaan meitä asunnolleen, jossa ei ollut juurikaan huonekaluja. Ikäväksemme myös Sheikki astui tupaan, ja käyttäytyi ikään kuin omistaisi asunnon, tarjoillen juomia ja laittaen kylpyveden lämpeämään. Tämä ei vaikuttanut lainkaan erikoiselta Stalbekin veljestä. Yritimme sanoa Sheikille, että tämän täytyy lähteä nyt, kiittäen avusta, ja yrittäen selittää Stalbekin veljelle (jonka nimeä en edes tiennyt), että tämä mies vain avusti meitä, ja voisiko hän pyytää tätä poistumaan, mutta kielimuurin vuoksi en ollut varma, menikö viesti perille. Lopulta molemmat tupakoivat keittiössä, ja päätimme luovuttaa, ottaen tirsat olohuoneen sohvalla. Ottaen huomioon kaikki erikoisuus jonka olimme kohdanneet päivän aikana, ajattelimme, että ehkä on normaalia, että muukalainen tulee asuntoon ja on siellä kuin kotonaan. Stalbekin lähettäessä minulle viestin, että miksi meitä on kolme eikä kaksi kuten sovimme, aloin haistamaan jotain erikoista tilanteessa. Stalbekin veli oli mennyt nukkumaan huoneeseensa, Sheikin tupakoidessa yksin keittiössä.

Meillä ei ollut kuin yksi vaihtoehto: Pako. Poistuimme pikimmiten asunnosta, pyytäen Sheikkiä poistumaan meidän kanssamme. Myöhemmin selitimme hänelle, että nyt meidän tiemme erkanevat - kiitos avusta. Marshrutka numero 200 kuljetti meidät pois Talosta Numero Yksi, joka oli tuottanut jo riittävästi seikkailua ensimmmäiselle päivälle. Nappasimme toisen Marsun, joka kuljetti meidät kaupungin laidalle Kashka-Suu- nimiseen kylään, sillä emme kerta kaikkiaan jaksaneet etsiä majoitusta Bishkekissä, sillä siellä missään ei vaikuttanut olevan päätä eikä häntää. Kaiken lisäksi lämpöasteita oli liki 40, tehden rinkan kanssa kulkemisesta yhtä tuskaa. Teltassa nukkuminen ylemmällä vuoristossa oli ainoa vaihtoehto väsyneille aivosoluillemme. Saavuttuamme kylän laidalle halusimme liftata syvemmälle vuoristoon, kauemmaksi asutuksesta, ja saimmekin kyydin hyvin pian. Meidät nappasi kyytiin hyvin kalliiseen autoon erinomaista englantia puhuva kirgiisi. Samalla kyytiin hyppäsi paikallinen nuori poika, joka etsiskeli jurttaa. Taas ajettiin edestakaisin yrittäen löytää hänen perheensä jurttaa jostain tien varrelta. Kun lopulta päädyimme luonnon helmaan, asutuksen loputtua, voimme huokaista helpotuksesta: Ei yhtään paikallista yrittäen auttaa meitä tavalla, joka vain pahentaa tilannetta. 




Olosuhteisiin nähden kaikki oli hyvin. Emme olleet nukkuneet 40 tuntiin, epähuomiossa emme ostaneet ruokaa, meillä oli vettä vain litran verran, paimenkoira hyökkäsi leiriimme meidän täytyen paeta teltan suojaan (koiran jättäen meidät rauhaan). Käytimme melkein kaikki vetemme yrittäen keittää vuosi sitten vanhentunutta slovakialaista goulash- pussikeittoa, jonka lopulta jouduimme heittää menemään. Oloni oli niin sekava, että tunsin olevani humalassa (vaikken takuulla toistaiseksi ollut juonut yhtään vodkaa!). Teltan vetoketju meni rikki ja alkoi satamaan.





Näissä tilanteissa on parempi vain nukahtaa. Kaikki, mitä tapahtui yhden päivän aikana, oli aivan liikaa väsyneiden, janoisten ja nälkäisten aivosolujen käsiteltäväksi. Ehkä seuraavana päivänä kaikki näyttäisi erilaiselta!

Tällä kertaa tehtiin myös vähän videoblogia, josta hyvin amatöörimäinen ensimmäisen päivän versio löytyy Youtubesta tästä osoitteesta: https://youtu.be/-LrS3wwk748 (englanniksi)