torstai 3. marraskuuta 2016

Maailma kadunkulkijan silmin: Palkaton opettaja ja kahvitilan vanki

Paikalliset kysyvät minulta usein: Mistä pidän eniten Guatemalassa? Tähän voisin helposti vastata esimerkiksi kymmenet tulivuoret ja uskomattomat maisemat, tai monimuotoinen kulttuuri kielineen ja perinteineen. Mutta vastaukseni on yksinkertainen: ihmiset. Kulmakaupan Don José, Momostenangon koulun opettaja Abraham, bussissa vieressäni istuva englanninopettaja Elmer, Huehuetenangon terminaalissa katuruokaa kokkaava tyttö, Nueva Santa Rosan kylässä synnytyslääkärinä toimiva Carolina - jokainen, joka ottaa minut vastaan hymyllä, ystävyydellä ja rakkaudella, vaikka emme tunne toisiamme. Seuraavaksi suosituin kysymys on: Mistä pidän vähiten Guatemalassa? Tähänkin löytäisin helposti vastauksen vaikkapa rikollisuudesta, saasteisuudesta tai epäjärjestelmällisyydestä. Vastaus ei ole mikään näistä.  Vastaus on epätasa-arvoisuus. Mitä enemmän ystävyyssuhteita luon paikallisiin ihmisiin, sitä enemmän minuun sattuu nähdä se epätasa-arvoisuus missä he elävät. Sitä enemmän tuijotan kattooni miettien, miksi minulla on mahdollisuus tehdä melkein mitä vain, koska olen suomalainen, kun taas monien guatemalalaisten ystävieni elämä rajataan hyvin kapeaksi pelkästään sen perusteella, missä he ovat syntyneet. Siinä missä minä voin suunnitella matkojani minne vain maailmassa, heille pelkästään rajan yli Meksikoon on jo suuri ponnistus. Siinä missä osa maasta elää rikkauksien keskellä, guatemalalaisten omistaessa enemmän yksityisiä helikoptereita per asukas kuin mikään muu maa maailmassa, elää suurin osa hyvin rajallisten resurssien varassa. Se on asia, joka minua satuttaa eniten Guatemalassa, kuten liki kaikissa Latino- valtioissa.

Se on asia, jonka vuoksi paikallisten ystävieni kanssa ollessa puhun mieluiten mistä tahansa muusta kuin kokemuksistani eri matkoilla, jotten turhaan kasvattaisi tätä kuilua meidän välissä. Toisinaan haluaisin olla samalla tasolla kuin he, ettei minusta tuntuisi niin pahalta, etten voi koskaan toivottaa heitä tervetulleeksi Suomeen samalla ystävällisyydellä ja rakkaudella, jolla minut on otettu vastaan Guatemalaan. En ole koskaan tuntenut olonani pahaksi nähdessäni köyhyyttä ja kurjuutta, mutta sydämeni särkee nähdä, miten niille ihmisille, jotka koskettavat sydäntäni ja jotka ansaitsevat paljon, on annettu hyvin vähän. 

Taidan jo toistaa itseäni sanoessani, että kaikilla parasta matkailussa ovat tapaamani ihmiset, ja se, mitä he minulle opettavat. Tällä kertaa aion kertoa joistakin matkoistani tapaamieni ihmisten näkökulmasta. Siitä, mitä he ovat opettaneet minulle elämästä. Aion jakaa tämän useampaan kappaleeseen, sillä kerrottavia tarinoita on aivan liikaa. 

Abraham - Momostenango

Siitä on aikaa jo monta kuukautta. Olin hädin tuskin saapunut Guatemalaan, kun istuin keskuspuistossa lukemassa kirjaa. Pian kohdalleni osui lyhyenläntä, noin 150 cm pitkä, yli 50- vuotias mies. Tämä ojensi minulle lapun, jossa luki englanniksi "Espanjan tai kitchen tunteja, Q20/h" sekä tämän osoite Momostenangossa, 1,5h matkan päässä, sekä sähköpostiosoite. Tässä vaiheessa monen reaktio on "ei kiitos". Väliinpitämättömyys, koska en tunne tätä ihmistä, hän selkeästi loukkaa yksityisyyttäni tullessaan puhumaan minulle vaikka luen kirjaa, eikä hänellä selvästikään ole mitään annettavaa minulle. 

Väärin. Kerroin osaavani jo espanjaa, mutta osoitin kiinnostustani kitchen oppimiseen, sillä vai harva opettaa tätä kieltä, jota puhuu yli miljoona ihmistä Guatemalassa äidinkielenään. Kerroin hänelle työstäni yrittäjyyden parissa, ja Abraham kertoi minulle omasta elämästään. Hän kertoi, mitä on syntyä kitcheä puhuvana alkuperäisasukkaana köyhään Momostenangon kuntaan keskellä sisällissotaa, jossa rasistinen ladino- hallitus pyrki pääsemään eroon maan monikulttuurisuudesta hyvin kiisteltävin keinoin. Hän kertoi periksiantamattomuudesta - miten hän oppi lukemaan ja puhumaan espanjaa teini-ikäisenä, ja pitkän taistelun jälkeen systeemiä vastaan onnistui pääsemään kouluun lukemaan opettajaksi. Hän kertoi päättäväisyydestä muuttaa niiden ihminen todellisuus, jotka elävät hänen yhteisössään, alkaessaan opettamaan yksinkertaisesti puun alla niitä, joilla ei ollut mahdollisuutta maksaa kouluun menemisestä, eivätkä he osanneet espanjaa. Hyvä palkitaan hyvällä. Vuosien mittaan yhdysvaltalainen hyväntekeväisyysjärjestö perustettiin Abrahamin kunniaksi, joka rakensi tälle koulun ja maksoi henkiläkunnan kymmenen vuoden ajaksi. Tämä järjestö on kuitenkin lopetettu viime vuonna, jonka vuoksi Abraham opettaa jälleen ilman palkkaa, koulun katon alkaessa vuotaa. 



Tästä alkoi meidän ystävyytemme. Olen vieraillut Momostenangossa useita kertoja yrittäen löytää tapoja auttaa. Abraham on opettanut minulle parhaalla mahdollisella tavalla elämästä Momostenangon sivukylässä, jossa melkein kaikki puhuvat äidinkielenään k'itcheä ja elävät reippaasti köyhyysrajan alapuolella. Hänen seurassaan pääsin mukaan Maya kalenterin uudenvuodenjuhliin, jossa heitettiin tuleen erinäisiä pyhiä raaka-aineita laulun säestämänä. Hän kutsui minut kerran kahdessa vuodessa juhlittaviin juhlamenoihin, jossa eläinasuihin pukeutuneet hahmot pystyttivät melkoisen shown laskeutuessaan kirkontornista pelkän lasson varassa. He harjoittelevat tätä monta vuotta, viettäen kuukauden ennen seremoniaa metsässä tunteakseen itsensä eläimellisimmiksi. Eläimillä on suuri merkitys heidän kulttuurissaan. Hänen kanssaan vierailimme pienessä kansallispuistossa hänen talonsa kupeessa, jossa juuri kukaan ei koskaan vieraile, mutta joka on todellakin vierailun arvoinen. Tämän lisäksi olen opettanut hänen oppilailleen englantia, sekä soittanut kitaraa ja charangoa tämän suunnilleen minun ikäisten poikien kanssa. Minut on aina otettu vastaan suurella rakkaudella, tarjoten ruokaa heidän vähäisistä resursseista. Lounas (joka on Guatemalassa suurin ateria) on ollut yleensä simppelisti tortilla- lättyjä avokadolla tai perunalla. Kaikki ne raaka-aineet löytyvät heidän pienestä kasvimaastaan. Talossa asuu hänen vaimonsa ja neljän lapsen lisäksi veli lapsineen, sekä joitakin pieniä veljenpoikia ja yksi lapsenlapsi. En ole edes ihan täysin varma kuinka monta ihmistä siellä asuu.



Luonnollisesti koin sen olevan väärin, että niin altruistinen, hyvä ihminen joutuu elämään köyhyydessä vain sen vuoksi, että hän ei halua periä oppilailtaan maksua, sillä he eivät muuten voisi käydä koulua. Hän on omien sanojensa mukaan yksi rikkaimpia henkilöitä, ja useissa taloissa ei ole sähköä tai juoksevaa vettä, kuten hänellä. Hänen tulonsa koostuvat lähinnä huonekaluista, joita hän rakentaa vapaa-aikanaan tutuilleen, sekä yhden tyttären avustusrahasta, joka asuu Yhdysvalloissa. Monet lähtevät Yhdysvaltoihin töihin tavalla tai toisella, eläen siellä minimikulutuksella ja lähettäen suurimman osan palkastaan sukulaisilleen Guatemalaan. Osa jää sinne, mutta olen tavannut useita, jotka palasivat, sillä he eivät pitäneet elämästä siellä. Yhdysvalloista lähetetty apuraha on Guatemalan suurin yksittäinen tulonlähde, maahan tullessa liki 600 miljoonaa dollaria sukulaisilta Yhdysvalloista kuukaudessa. Tämä näkyy hulppeina omakotitaloina köyhilläkin alueilla, joita koristellaan toisinaan Amerikan lipuilla.




Tämän vuoksi päätin auttaa Abrahamia. En tiennyt tarkalleen miten, mutta jostain oli aloitettava. Otin Abrahamilta muutamia kitche- tunteja, jotka tosin maksavat vain 2€/tunti, eikä aikani riitä siihen kuin kerran-kaksi kuussa, sillä minun pitää matkustaa Momostenangoon, eikä se ole työaikanani mitenkään mahdollista. Siispä päätin etsiä Abrahamille lisää asiakkaita. Kehitimme hänen kanssaan pienen turistikierroksen Momostenangossa, jossa turistitkin saisivat mahdollisuuden tutustua paikallisväestön elämään. Hän tuli minun kanssaan Quetzaltenangoon, jossa kiersimme pitkin kaupunkia puhuen turisteille ja levitellen minun teettämiäni esitteitä, jotka olivat suuri harppaus eteenpäin Abrahamin edellisestä lähestymiskeinosta.


Totesin tehtävän olevan kuitenkin oletettua haastavampi. Työtaakkani ja yliopistoprojektini kasvaessa niin suureksi, ettei minulla ollut kerta kaikkiaan enempää kuin tunti-kaksi viikossa uhrata projektille, totesin, ettei sillä panoksella saada tuloksia aikaan. Minulla on ikävä tapa yrittää auttaa kaikkia, huomioimatta resurssejani (lähinnä aikaa). Konsulttityöhöni ei todellakaan kuulu Excel- pohjaisten tilinpito- työkalujen suunnittelu asiakkaiteni tarpeisiin, mutta olen viime aikoina huomannut kuluttavani suuren osan vapaa-ajastani auttaen joitakin asiakkaita parantamaan heidän kirjanpitoaan tai tehden heille kasvuennusteita, sekä sopivani asiakastapaamisia viikonlopulle, joita en edes kirjaa työajaksi, enkä oikeastaan edes puhu niistä työkavereilleni. Toisinaan en koe työtäni työksi, vaikka teen sitä melkein 12 tuntia päivässä, sillä pidän siitä. Palkaksi riittää se, että voin oikeasti auttaa, ja näen työni tuloksen hetkessä. Suomen näkökulmasta voi olla uskomatonta, mutta täällä suurin osa pienyrityksestä ei kirjaa mitenkään myyntejään, eivätkä he tee inventaariota. Heillä ei ole mitään dataa, millä voisivat kertoa, mitkä tuotteet myyvät hyvin ja mitkä eivät. He eivät ymmärrä käsitystä "kasvu". Näillä lähtökohdilla jopa minun pienehköllä tietämykselläni uskon voivani tehdä suuren vaikutuksen heidän yritystoimintaansa.



Totuus on kuitenkin se, että resurssien puutteessa en saa tehtyä hyvin monia projekteja, jolloin petyn itseeni. Koen itseni jopa tarpeettomaksi ja hyödyttämäksi. Unohdan asioita. Yhtäkkiä mieleeni pälkähtää: "ainiin, senkin lupasin tehdä!". Puhelimessani pärähtää hälytys tapaamisesta, jote en edes muistanut kaiken muun keskellä. Lopulta päätin luovuttaa Abraamin koulu-projektin jollekin, joka osaa viedä sen kunnialla eteen päin. Otin yhteyttä yhteen Guatemalan suurimmista seikkailumatka- yrityksistä, "Adrenaline Tours", sillä kukaan ei oikeastaan vielä tarjonnut mitään Momostenangoon, ja minusta se on todella kiehtova ja kaunis paikka, jossa on paljon potentiaalia turisteille, jotka haluavat nähdä kulissien taakse. Yllätyksekseni he olivat innoissaan, sillä he ovat yrittäneet jo aiemmin avata markkinoita Momostenangoon, mutta heillä ei ole siellä paikallista opasta eikä ketään, joka tietäisi paikkoja. En voisi kuvitella parempaa opasta kuin Abraham, joten päätin luvouttaa tietoni heille vain sillä ehdolla, että he palkkaavat Abrahamin oppaaksi, jonka työstä 100 % menee koulun ylläpitämiseen. Tämä parantaisi samalla heidän sosiaalista vastuullisuutta. Tällä hetkellä kehitämme Abrahamin kanssa eri mittaisia turistikierroksia Momostenangossa, joita Adrenaline Tours aikoo pilotoida. Toivottavasti kaikki menee hyvin!

Abraham on opettanut minulle uskomattoman paljon siitä Guatemalan todellisuudesta, josta vain harva turisti tietää. Esimerkiksi työn saaminen riippuu pitkälti siitä, mihin poliittiseen puolueeseen kuuluu, ja miten se menestyy. Mustat tortilla- lätyt ovat erityisessä merkityksessä alkuperäisväestölle. Naisen palkka viljely- tai rakennustöissä on noin 2-3 euroa päivässä. Tälle tarinalle tulee toivottavasti vielä jatkoa!

Carolina - Caserio Nueva Santa Rosa, Colomba

Tämä on jo kolmas maa, jossa osallistun TECHOn toimintaan. Aiemmissa kirjoituksissani olen kertonut kokemuksistani Buenos Airesissa tekemässä kyselyjä talosta toiseen Lujan- lähiössä, kun taas Ecuadorissa rakensimme talon Pimampiro- kylässä. Tällä kertaa lähdin yli sadan guatemalalaisnuoren matkaan Caserio Nueva Santa Rosa- kylään Colomban kunnassa, noin tunnin matkan päässä Xelasta.

Matkaan lähtö on aina jännittävää. Koskaan ei tiedä, minkälainen määränpää on, sillä harvoin edes tiedän minne ollaan menossa, tai siitä ei ainakaan löydy mitään tietoa internetissä. Buenos Airesin Lujan- lähiön asukkaat asuivat roskan keskellä pääkaupungin laitamilla, pellinpalasista kasatuissa taloissa. Ecuadorissa matkustimme monta tuntia syrjäiseen vuoristokylään, jossa harrastettiin edelleen vaihtotaloutta. Tällä kertaa viiletimme vanhoilla koulubusseillamme kohti rannikkoa, kunnes saavuimme Nueva Santa Rosaan johtavaan tienhaaraan. Täällä bussiemme katoille hyppäsivät aseistetut turvamiehet, sillä riski bussien aseistetusta ryöstöstä on liian suuri. Colomba  sijaitsee strategisessa pisteessä huumeiden salakuljetukselle Meksikoon, ja se on surullisenkuuluisa järjestäytyneestä rikollisuudesta.

Bussi mahtui juuri ja juuri kulkemaan pitkin kapeaa, kuoppaista ja kivistä hiekkatietä noin 30 minuutin matkan metsän keskelle. Majoituimme kylän ainoan koulun lattialla, eikä meillä ollut lupaa poistua koulurakennuksesta omin päin minnekään, vaan ovella vartioivat turvamiehet. Tämä oli TECHO- projektien todellisuuksista ehkä rajuimpia. Yksi TECHOn tavoitteista on, että keski- ja yläluokkaan kuuluvat nuoret oppivat tuntemaan toisen todellisuuden, ja epäoikeudenmukaisuuden, jossa heidän maansa elää. Seuraavana päivänä tutustuimme perheeseen, jolle aioimme rakentaa talon, ja käytimme paljon aikaa heidän kanssaan, jotta oppisimme elämästä kaukana siitä, mitä se Xelan kaupungissa on. Carolina asui pienessä pellinpalasista rakennetussa talossa miehensä ja neljän lapsensa kanssa. Huoneeseen mahtui juuri ja juuri kolme sänkyä - ulkona oli toinen katettu tila, jossa tulella voi valmistaa ruokaa.



Nueva Santa Rosa muodostaa surullisenkuuluisan todellisuuden siitä, mistä meidän kahvimme tulee. Guatemala on yksi maailman suurimpia kahvintuottajia, joka myy suurimman osan valmistamastaan kahvista ulkomaille, jossa se jauhetaan, pakataan hienoihin pusseihin ja myydään kalliilla kahviloihin ja kuluttajille. Carolina ja hänen miehensä, kuten suurin osa Nueva Santa Rosan asukkaista, ovat kuin moderneja maaorjia. Heidän perheensä olivat köyhiä, joten he etsivät parempaa tulevaisuutta. Kahvitila tarjosi heille palan maata ilmaiseksi, jos he tulevat töihin kahvitilalle. Tila on syrjässä keskellä vehreää sademetsää, eikä siellä alunperin ollut juuri mitään palveluita. Se keräsi kasaan useita perheitä, jotka etsivät parempaa tulevaisuutta. Pikkuhiljaa rakentui ala-astetta vastaava koulu, pieni terveyskeskus ja sali urheilua ja tilaisuuksia varten, jotka palvelevat liki 5000 asukasta. Palkan ollessa minimaalinen, on kuitenkin vaikea olettaa, että heillä olisi jotain, jolla rakentaa talo, vaikka maanpalanen olikin. Niinpä pieni talo on kasattu erinäisistä pellinpalasista. Sähköä tai juoksevaa vettä ei ole. He ovat sinänsä onnekkaita, että noin 50 metrin päässä asuvalla naapurilla on vettä, jonka luota he käyvät sitä aina aamulla hakemassa saaveilla täyttääkseen pesuvadit ja tiskinpesualtaan.



Usein köyhyydessä elävät ihmiset elävät roskan ja sekasorron keskellä. Heidän talonsa oli kuitenkin kaikin puolin tip top - jopa kotoisa. Pihassa oli jopa pieni puusta rakennettu häkki, jossa oli kaksi lemmikkikania. He olivat sydämmellisiä ihmisiä, jotka auttoivat meitä rakennusprojektissa parhaansa mukaan. Carolina kertoi, että ennen TECHOa kylässä meni todella huonosti. Se ei ollut mitenkään organisoitunut, jolloin mitään ei voitu oikeastaan rakentaa yhdessä. Kahvitilalla ei ole pienintäkään intressiä auttaa yhteisöä - antoivathan he kaikille jo palan maata. TECHO on auttanut kylää järjestäytymään ja rakentamaan yhdessä puuttuvia palveluita, kuten kaivoja juomavedelle, terveyskeskus ja koulu. Carolina oli käynyt kurssia Xelassa synnytyslääkäriksi (en tosin tämän koulun laadusta tiedä, sillä hän matkustaa Xelaan pari kertaa kuussa osallistuakseen kurssiin), jolloin hän auttaa terveyskeskuksessa synnytysten kanssa. Kylässä on nyt johtaja, ja kyläläiset kokoontuvat keskustelemaan kehitystarpeista. Yhteisöllisyys luo luottamusta, ja heidän järjestäytyessä myös rikollisuutta on onnistuttu vähentämään. Carolinan mukaan suurin osa kylästä kuuluu jo kyläyhdistukseen, jolloin naapurit voivat vetää yhtä köyttä ja tokea toisiaan.

Ikävä kyllä kaikki eivät kuulu tähän kastiin. Carolinan mies ei voi jättää illalla taloaan vartioimatta, sillä hän pelkää jonkun tulevan ja ryöstävän hänen talonsa, tai vahingoittavan hänen perhettään. Lähdin yhden kerran noin 100 metrin päässä olevaan kioskiin ostamaan sipsejä kolmen guatemalalaisen pojan saattamana, jolloin tunnelma oli todella outo ja epämiellyttävä. Jotkut vastaantulijat katsoivat minua vihamielisesti, ja kävelivät leveästi tietä pitkin, jolloin jouduimme väistämään ojaan. Suuri osa oli todella juovuksissa, jopa sammuneena maahan. Lopulta palasimme koulun turvaan ja annoin paikalliselle pikkupojalle rahaa, jotta tämä käy ostamassa minulle sipsipussin, sillä tunsimme olomme niin turvattomiksi. Hän oli luotettava kauppamies ja toi minulle sipsit sovitun mukaisesti.

Talon ollessa valmis koristelimme sen ilmapalloilla ja toivotimme perheen tervetulleeksi. Carolina purskahti itkuun. Hän sanoi, ettei ikinä voinut kuvitella, että hänellä voisi olla niin kaunis talo. Hän oli jo menettänyt toivonsa. Mekin aloimme itkemään, itkimme kaikki yhdessä. Nyt hänellä on 20 neliön yksinkertainen puumökki, jonka ikkunasta (joka on puinen luukku) hän voi katsella aamulla sademetsään. Edelleenkään ei ole vessaa tai keittiötä, mutta on ainakin kunnollinen lattia ja seinät. On kuvottavaa ajatella, että tässä maassa on enemmän yksityisiä helikoptereita per asukasmäärä kuin missään muussa maassa. Että joillekin on niin paljon tärkeämpää haalia itselleen kaikki omaisuus, kuin katsoa, missä heidän "veljensä ja siskonsa" elävät, toiset guatemalalaiset, joille ei annettu samoja mahdollisuuksia heidän syntyessään.



Näitä mahdollisuuksia kannattaisi itse kunkin miettiä välillä arvioidessaan omaa elämäänsä. Jos sinulle on anettu se mahdollisuus, käytä se hyväksesi antaaksesi myös muille se mahdollisuus. En tarkoita rahan lahjoittamista, vaan pieniä tekoja, oman tietotaitonsa hyväksikäyttämistä, ja ymmärtämistä. Älä pidä mahdollisuuttasi omana etuoikeutenasi, vaan jaa se muiden kanssa. Tämä maailma ei enää toimi omistamis- periaatteella, vaan jakamis- periaatteella. Näitä asioita pohdin käydessäni mielessäni läpi esimerkiksi Abrahamin ja Carolinan tarinoita, jotka ovat vain yksiä miljoonista. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti